Mäntymetsien haperolajeja

Haperot (suku Russula) on monilajinen sienisuku, Suomessa kasvaa toistasataa haperolajia. Vaikka sienet ovat aika suuria ja värikkäitä, lajien erottamien toisistaan on vaikeaa eikä Suomen haperolajistoa vielä kokonaisuudessaan tunneta.

Kuivien mäntykankaiden haperolajisto ei ole kovin monimuotoinen. Hieman ravinteisimmilla mailla, kuten puistossa, kasvaa mäntyjen seurassa useampia haperolajeja. Tällaisilla paikoilla puulajejakin on yleensä enemmän, jolloin lajivalikoimakin on suurempi ja haperoiden tunnistaminen sitä myöten hankalampaa.

Hyvin yleisinä ja runsaina niin hiekka- kuin kalliomänniköissä kasvavat kangashapero (Russula decolorans), viinihapero (Russula vinosa) ja isohapero (Russula paludosa). Tässä esitellään muutamia muita männiköiden haperolajeja. Lajeista ainoastaan hietahapero on harvinainen, muut lajit ovat yleisiä tai jokseenkin yleisiä, ainakin eteläisessä Suomessa.

hietahapero  Russula pallescens

KUVA 1. Hietahaperoita (Russula pallescens). Harvapuustoinen mäntyjä ja koivuja kasvava metsä, metsätien reuna, hiekkamaalla. Kuva: Jukka Vauras 26265F.

HIETAHAPERO on pienikokoinen ja lyhytjalkainen haisuhaperoryhmän sieni. Täysikasvuisen lakin leveys on noin 5 cm. Lakki on vaaleankeltainen—ruskeankeltainen, reunoilta usein hieman uurteinen. Jalka on lyhyt, usein latvasta leveämpi ja tyveä kohden kapeneva, valkoinen, ruskettuva. Heltat ovat kapeat, vaaleankellertävät, kostella säällä pisaroivat. Haju muistuttaa haisuhaperon hajua, mutta on heikompi. Maku on epämiellyttävä ja hieman polttava. Vanhemmiten koko itiöemä muuttuu ruskeammaksi.

Koska hietahapero on pienikokoinen, sitä ei välttämättä oitis hoksaa haisuhaperon sukulaislajiksi. Eniten hietahapero muistuttaa jauhojalkahaperoa, joka on samoin pienikokoinen, mutta kasvaa eteläisissä lehdoissa, ei männiköissä.

Hietahapero kasvaa kuivilla mäntykankailla ja usein lähes paljaalla maalla, kuten ajourien laiteilla. Laji on harvinainen ja ilmeisesti Pohjois-Suomessa yleisempi kuin etelässä. Vaikka hietahapero kasvaa kuivissa hiekkamänniköissä, voi olla, että se kasvaa lehtipuiden seurassa. Lajia on tavattu myös tunturikankailta, joilla mänty ei kasva.

ruusuhapero  Russula roseipes

KUVA 2. Ruusuhaperoita (Russula roseipes). Kuiva jäkälien peittämä mäntykangas, jäkälikössä hienolla hiekalla. Kuva: Jukka Vauras 21750F.

RUUSUHAPERO on pienehkö—keskikokoinen hapero. Täysikasvuisen lakin leveys on 5-10 cm. Lakki oranssinpunainen—vaaleanpunainen, toisinaan tummempi mutta voi olla lähes valkoiseksi haalistunut. Lakin keskusta voi olla muuta lakkia tummempi tai vaaleampi. Heltat ovat aluksi vaaleat, mutta lopulta itiöiden kypsyttyä kellanoranssit. Jalan pituus vaihtelee paljon, paljaalla maalla jalka on lyhyt, sammalikossa kasvavalla sienellä pitkä. Aika usein jalka on ohuehko, jolloin sieni vaikuttaa hennohkolta. Jalassa on yleensä vähän punaista väriä, usein kuitenkin vain häivähdys jalan jollakin jollain sivulla tai lähellä tyveä. Jalan tyvi on pyöreä. Maku on täysin mieto.

Ruusuhaperon koko, jalan pituus ja lakin väri vaihtelevat paljon. Mäntykankaalla kasvava pienehkö puna- tai oranssilakkinen, keltahelttainen ja mieto hapero on hyvin todennäköisesti ruusuhapero. Samanlainen tuntomerkkiyhdistelmä sopii myös aprikoosihaperolle, mutta se ei kasva kuivilla mäntykankailla.

Ruusuhapero viihtyy etenkin kuivilla, hiekkapohjaisilla kankailla, mutta sitä tapaa myös ravinteisimmilla paikoilla.

pippurihapero  Russula badia

KUVA 3. Pippurihaperoita (Russula badia). Hiekkapohjainen kangasmetsä, sammaloituneella nurmikolla lähellä mäntyjä, kuusia ja koivuja. Kuva: Jukka Vauras 32373F.

PIPPURIHAPERO on isohko–iso, roteva hapero. Täysikasvuisen lakin leveys on noin 10 cm. Lakki on tyypillisesti tumman punainen, keskeltä vielä tummempi, mustanvioletti tai violetinpunainen. Heltat ovat vaaleankellertävät, kolotyviset. Jalka paksu ja valkoinen mutta siinä on yleensä myös punaista väriä. Jalka voi olla epäselvästi, heikosti punaisen häiveinen tai selvästi punainen. Malto ei rusketu eikä harmaannu. Pippurihapero on aluksi mieto, mutta maku muuttuu jonkin ajan kuluttua todella polttavan kirpeäksi. Jos palan sylkäisee liian aikaisin pois, kirpeys ei ilmene.

Pippurihapero muistuttaa lakin väriltään samaten männyn seurassa kasvavaa mantelihaperoa Russula integra, joka on kuitenkin vielä suurikokoisempi, selvästi keltahelttainen ja mieto.

Pippurihapero kasvaa männyn seurassa tyypillisesti hieman rehevämmillä mailla, ei karuimmissa hiekkapohjaisissa männiköissä.

verihapero  Russula sanguinea

KUVA 4. Verihaperoita (Russula sanguinea). Hiekkapohjainen kangasmetsä, sammaloituneella nurmikolla lähellä mäntyjä, kuusia ja koivuja. Kuva: Jukka Vauras 32374F.

VERIHAPERO on keskikokoinen–isohko hapero. Täysikasvuisen lakin leveys on noin 10 cm. Lakki on hailakanpunainen, reunoilta vaaleanpunertava, keskeltä hieman tummempi. Lakki on himmeä ja lakin väritys on pienipisteisen epätasainen. Heltat ovat lähes valkoiset, vanhemmiten vain aavistuksen kellertävät. Jalka on valkoinen, epätasaisesti punertava. Maku on polttavan kirpeä.

Verihapero on yksi monista polttavan kirpeistä punalakkisista haperolajeista. Hailakanpunaiset sävyt yhdistettynä hieman punertavaan jalkaan ovat hyvä tuntomerkki. Aika samannäköinen voi olla avoimilla ja kuivilla mutta selvästi ravinteisillä paikoilla kasvava rusoreunahapero Russula exalbicans. Sen jalka on harmaantuva ja maku vain lievästi kirpeä.

Verihapero kasvaa tyypillisesti hiekkapohjaisissa, mutta hieman ravinteisissa männiköissä. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat puistot sekä hieman kosteapohjaisemmat paikat, kuten rannat.

kyynelhapero  Russula sardonia

KUVA 5. Kyynelhaperoita (Russula sardonia). Luhtainen tiheikkö, jossa kuusia, mäntyjä, raitoja ja terväleppää, koiranheisiä ja paatsamaa. Kuva: Jukka Vauras 7330F.

KYYNELHAPERO on keskikokoinen–isohko hapero. Täysikasvuisen lakin leveys on noin 10 cm tai hieman alle. Lakki on keskeltä tumman purppuranvärinen, reuna kohti vaaleampi ja harmahtavampi. Jalka on yleensä melko paksu ja pitkä. Jalan latva ja tyvi ovat valkoisia ja jalan keskiosassa on samaa väriä kuin lakissa. Heltoissa on jo nuorella sienellä luonteenomaista vaaleankellertävää väriä, jota voi hieman olla myös jalassa. Vanhemmiten itiöiden kypsyttyä heltat muuttavat väriään vain vähän, koska itiöpöly ei ole kovin tummaa vaan vaaleankeltaista. Maku on erittäin polttavan kirpeä.

Kyynelhapero on yksi monista polttavan kirpeistä haperolajeista. Tumman purppuranvärinen lakki ja sama sävy jalassa ovat hyvä tuntomerkki. Aika samannäköinen on kalkkipohjaisissa kuusikoissa kasvava harvinainen kuusihapero (Russula queletii), joka on yleensä hennompi ja jonka lakki on vieläkin tummempi. Sen heltoissa ei ole keltaista pohjaväriä.

Kyynelhapero kasvaa männynseurassa etenkin kallioisilla kangasmailla. Se voi kasvaa melko kosteillakin paikoilla, eikä se kasva karuilla, kuivilla hiekkakankailla. Laji on melko yleinen Etelä-Suomen kalliomänniköissä, mutta harvinaistuu nopeasti pohjoista kohti. On epäselvää, kuinka pohjoiseen asti se meillä kasvaa.

Mika Toivonen 24.8.2018