Hebeloma – sektio Velutipes

velutipesincarnatulumleucosarx
subconcolor
(erebiumcelatum)

Lajeja on tunnistettu Suomesta 4, Euroopasta 8. Ryhmään kuuluu kolme Suomen metsäluonnossa yleistä ja melko isokokoista lajia, joiden tunnistaminen on hyödyllistä. Lajit ovat pisamatympönen H. velutipes, sammaltympönen H. incarnatulum ja pattitympönen H. leucosarx.

Uutta asiaa on se, että lajeja on kolme, eikä kaksi. Samaten nimistön vakiinnutettiin nykyiselleen vasta äskettäin. Kaikki vanhat määritykset pitäisi tarkistaa. Nimeä H. longicauda on myös aikaisemmin käytetty tämän ryhmän sienistä.

Yhteisiä tuntomerkkejä:

  • Lakin keskustan hieman kupumainen muoto vaikuttaa olevan aika tyypillinen. Jalka on usein tyveltä hieman paksumpi, nuijamainen.
  • Itiöt ovat amygdaloideja, selvästi dekstrinoideja, eivät kovin nystyisiä. Perispori ei ole irrallinen.
  • Kystidien muoto on tyypillinen: kystidit ovat kapeatyvisiä, melko pitkiä ja kapeita, yleensä hieman kärkeä kohti leveneviä (gently clavate).

Kystidien kärkien leveydessä on eroa lajien välillä. Kovin pulleakärkisiä ne eivät koskaan ole.

KUVA 1. Heltan terän keilokystidit ja itiöitä. Vasemmalla pisamatympönen H. velutipes, oikealla sammaltympönen H. incarnatulum. Melzerin reagenssi.

pisamatympönen  H. velutipes

KUVA 2. Pisamatympösiä H. velutipes meren hiekkarannalla lähellä koivuja, pajuja ja mäntyjä.

Pisamatympönen H. velutipes on yksi yleisimpiä tympöslajeja. Lakki on vaalea, usein aika yksivärinen, vanhemmiten harmahtavankellertävä. Keilokystidit ovat kärjestään jonkin verran leveämpiä.

Pisamatympönen kasvaa lehtipuiden seurassa. Vaalealakkisia tympöslajeja on runsaasti, joten mikroskopointi on usein tarpeen, mutta tyypillisen näköisen pisamatympösen voi oppia maastossa tunnistamaan. Jalka on yleensä tyveltä paksumpi.

sammaltympönen  H. incarnatulum

KUVA 3. Sammaltympösiä H. incarnatulum, harjun laen hiekkapohjaisessa männikössä.

Sammaltympösen H. incarnatulum lakki on ruskea, joskus yksivärinen, joskus lakin keskusta on selvästi reunoja tummempi. Keilokystidien muoto erottaa sammaltympösen muista tämän ryhmän lajeista: kystidit ovat kapeakärkisiä ja näyttävät vain aavistuksen nuijamaisilta.

Monografian mukaan sammaltympönen kasvaa lähes aina rahkasammalella, mutta tämä luonnehdinta ei osu kohdalleen. Tyypillinen kasvupaikka on karunpuoleinen kangasmetsä. Laji kasvaa hiekkamänniköissä ja moreenimaiden mustikkatyypin kuusikoissa, metsänkohdat eivät useinkaan ole kosteita painanteita.

pattitympönen  H. leucosarx

Pattitympösen H. leucosarx olemassolo on paljastunut vasta aika äskettäin ja laji tunnetaan toistaiseksi hyvin huonosti. Sieni lienee kuitenkin yleinen. Se on kuvattu sammaltympösen väriseksi, mutta mikroskopialtaan aivan pisamatympöstä muistuttavaksi. Monografian mukaan lajin erottuu pisamatympösestä lähinnä kuivan näytteen värin perusteella, mikroskooppisista eroista ei saatu selkoa.

Kuvallisia varmistettuja näytteitä lajista ei Suomessa ole, joten laji on vielä pieni mysteeri. Ilmeisesti se kasvaa hieman ravinteisimmilla paikoilla kuin sammaltympönen.

H. subconcolor

Hebeloma subconcolor on neljäs Suomesta tunnistettu laji. Se on selvästi muita pienikokoisempi, monografiassa ”arktis-alpiiniseksi” luonnehdittu laji. Laji kuitenkin ilmoitetaan Ilomantsin Mekrijärveltä. Näyte on ulkomailla. Tapaus osoittaa, että muitakin ”tunturilajeja” voi tulla vastaan aika etelästä, lähinnä jokivarsien pajukoista.

Sektioon kuuluu lisäksi neljä eteläisempää lajia, joista ei ole tietoa Suomesta. Lajeista H. erebium ja H. celatum on ilmoitettu lähialueilta, H. erebium Virosta ja H. celatum Norjasta ja Tanskasta. Kyse on ilmeisesti ainakin tammen kanssa kasvavista lajeista, joiden levinneisyysalue saattaa ulottua Suomen eteläosiin.

Mika Toivonen 17.4.2020. Last update: 6.6.2020